keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Käyttölinjaisen saksanpaimenkoiran normipäivä

 
 
Lukiessani erästä blogia, joka kertoi saksanpaimenkoiran elämästä, tuli mieleen kirjoittaa postaus, jossa kerron millaista elämää meidän Tuto viettää treenikauden ulkopuolella. Eli ihan siitä perusarjesta. Useat koirapostaukseni liittyvät oikeastaan kisoihin tai treenijuttuihin ja kuitenkin ne ovat pieni osa, vaikkakin tärkeä, sitä elämää mitä koiran kanssa eletään 24 tuntia vuorokaudessa.
 
Vaikka Tuton kanssa harrastankin tavoitteellisesti, niin Tuto on ennen kaikkea perheenjäsen. Nämä kaksi asiaa eivät sulje pois toisiaan, vaikka tämän tyyppiseen ajatteluun törmää aina silloin tällöin. Ajatellaan, että mikäli koira on harrastuskoira, elää se ulkohäkkiin unohdettuna muut paitsi treeniajat. Tuto asuu oman laumansa kanssa omakotitalossa sisätiloissa ainoana koirana. Perheen pojat ovat jo 19- ja 17- vuotiaita, joten pieniä lapsia perheeseen ei kuuluu. Valitettavasti, sillä Tuto rakastaa pikku lapsia yli kaiken. Päivittäin se käy moikkaamassa naapurin lapset: eilen Neito junaili itsensä salamannopeasti naapurin tyttöjen lumilinnan onkaloon ja siellä odotti jos joku leikkisi tai vielä parempaa, jos joku heittäisi jotain. Ihan sama mitä, vaikka mummun alushousut. Ja jos ei heitä, niin edes pöllyyttäisi lunta.
 
 
 Ollaan oltu marraskuusta asti treenitauolla. Syksy oli kisojen suhteen intensiivinen ja päättyi sakemannien kansallisiin mestaruuskisohin, josta saatiin hopeaa. Tarkoitus oli vielä osallistua ainakin yhteen jälkikokeeseen lokakuussa, mutta juoksut sotkivat suunnitelmat. Itselleni on tosi tärkeää pitää kisakauden jälkeen muutama kuukausi taukoa treeneistä ja latautua siten uuteen kauteen. Toki me ihan pikku tottista tehdään lenkillä, mutta ei siis treenata nyt tavoitteellisesti. Maaliskuuhun mennessä tämä skorpioni on taas luonut nahkansa ja on valmis aloittamaan uuden treenikauden.
 
Mitä se meidän normi arki on? Teen kotona etätyötä ja Tuto on minun henkilökohtainen avustajani. Sihteeri on ehkä hieman liioiteltu ilmaisu Neidon työnkuvasta vaikka sitä ilmaisua tässä postauksessa käytänkin. Reissaan työni puolesta jonkin verran, jolloin perheen miehet hoitavat koiran. Aamu alkaa yleensä siten, että kun kello soi, niin Tuto normioloissa kääntää kylkeä. Paitsi silloin kuin ulkona on LUNTA (haistaa säätyypin). Tällöin Tuto tulee reippaasti nuolaisemaan minun ja mieheni naamaa. Ja sitten pitäisi jo päästä nopeasti terassille katsomaan onko lelut tallessa lumen alla. Meillä on yli 100 neliön kokoinen komposiittiterassi, jossa on 160 cm korkea aita. Ja terassilla on leluja, sisällä ei ole lelun lelua vaan sisällä rauhoitutaan. Tyypillinen näky onkin se, että Tutolla on yksi pallo suussa ja toista palloa pelataan jaloilla. Ja kaavitaan lunta. Ja kaavitaan lunta. Ja kaavitaan lunta. Nyt kun lintuja ei juurikaan lentele terassin yli, niin koira on yllättävän hiljainen eli ei hauku juuri lainkaan. Ja jos haukkuu, joutuu keittiön oven eteen istumaan/rauhoittumaan ja vasta luvan saatuaan pääsee takaisin, jos pääsee. Ja kyllä, Tuto myös pissaa terassille, mutta ainoastaan silloin jos siellä on lunta.

Ootko unohtanut kokonaan aamulenkin?
 
 
 


 

Tänään aamulla oli pakkasta -16 astetta ja puin Neidolle Back on Trackin toppaliivin ennen kuin päästin terassille, jossa se oli niin kauan kun lähdemme kymmenen maissa lenkille. Ja tähän väliin täytyy sanoa, että mikäli terassilla ei ole lunta, niin koira jatkaa uniaan sohvalla eikä ole mitään kiirettä lenkille. Kello kymmeneltä saattaa vähän nostaa päätään ja kun tulen kahvikupin kanssa sohvalle, heittää selälleen kerjäten rapsutusta. Usein istumme yhdessä mieheni kanssa sohvalla Tuto meidän välissä kuorsaten ja nauttien kun kaksi kättä rapsuttaa. Ne ovat niitä arjen onnen hetkiä, jota ei rahalla saa ostettua. Usein mietimme sitä, miten koira muuttaa koko kodin ilmapiirin positiiviseen ja kodikkaaseen suuntaan. Pojatkin herätessään ensimmäisenä suunnistavat Tuton luokse sanomaan hyvää huomenta samalla kun painavat päänsä pehmoiseen turkkiin. Miten voikaan koira olla rakas...

 
 
Tänään lähdettiin lenkille kymmenen maissa. Me ei pakkasella lyhennetä lenkkiä, lisätään vaan vaatetta. Aamulenkki on arkena lähes aina tunnin mittainen, ellei minulla ole reissupäivä. Itselleni aamulenkki on tosi tärkeä osa päivää, enkä mielelläni jätä sitä väliin. Koko päivä on ihan tunkkainen olo ellei aamulla ole päässyt raittiiseen ilmaan. Yleensä Tuto ottaa terassilta mukaansa yhden lelun, jota kantelee lenkin ajan. Ellei suussa ole lelua, ei mene minuuttiakaan kun suussa on keppi. Ja lelu on parempi kuin keppi. Metsässä Tuto saa juosta ja riehua niin kuin haluaa. Tai saisi. Pääfokus koiralla tuntuu olevan kuitenkin minun vahtiminen etten vaan karkaa. Metsäpolulla tarkistaa vähintään kahdenkymmenmetrin välein olenko tallessa ja pysynkö pystyssä (no niin minäkin koirana kyllä tekisin). Ja kontaktia hakee jatkuvasti. En ole koskaan tavannut yhtä kontaktinhakuista koiraa; edelliset sakuni ovat olleet enemmän kiinnostuneita hajuista kun minusta. Joskus toivoisin, että koira juoksentelisi vähän enemmän ja irtaantuisi eli saisi hieman enemmän liikuntaa kun minä. Mutta kun ei. Yhdessä mennään varmaan prikulleen sama askelmäärä. Välillä päässä soi laulu "Yhdessä ain, mennään aina rinnakkain..."
 
Eli aamulenkki on minun ja Tuton päivän kohokohta. Ehdottomasti. Koira vaistoaa sen miten paljon nautin näistä meidän kahdenkeskeisistä hetkistä ja uskonkin, että nämä lenkit on tärkein asia meidän välisessä suhteessa, jota sitten testataan kokeissa ja kisoissa. Toki muuallakin. Metsän syliin on itketty monet huolen ja surun kyyneleet, ladattu uskoa tuleviin koitoksiin ja kerätty voimia tulevaan päivään. Ja jos sattuu vielä olemaan hieno sää, niin en tiedä parempaa paikkaa olla kuin metsä ja nimenomaan koiran kanssa. Se on treenaamisen lisäksi se meidän juttu. Mielestäni minun ja Tuton pitää saada säännöllisesti ja paljon liikuntaa, muuten nämä likat ei pysy iskussa. Että niin.
 
Lenkin jälkeen Tuto jää yleensä vielä terassille ja minä jatkan töiden tekemistä. Sitten kun koira haluaa sisälle, on aamuruoan aika jonka jälkeen Neito ottaa pitkät tirsat. Usein teen sohvalla töitä läppäri sylissä ja koira eli sihteeri kuorsaa siinä vieressä. Välillä työpuhelua puhuessani kuorsaus kuuluu sinne luurin toiseen päähän asti ja on pakko lähteä toiseen huoneeseen puhumaan tai vaihtoehtoisesti kertoa, että sihteeri on hieman uupunut. Minulla on myös paljon videokokouksia, jolloin Tuto nukkuu jaloissani. Silloin upotan varpaani mustaan pehmoiseen turkkiin. Kummasti auttaa jaksamaan tylsissäkin kokouksissa.
 
Työkoira on työkoira, tällä kertaa sihteerinä. Palkankorotusta ei ole tulossa.
 
 
 
 Siinä viiden kuuden maissa mieheni tai jompi kumpi pojista käyttää Tutoa vielä toisella lenkillä. Lenkin pituus vaihtelee vartista tuntiin.  Ja sitten taas syödään. Ai niin, näiden kahden ruoan välissä on tietenkin perinteiset namien kerjäys sessiot, joita Neito ei unohda koskaan. Tuto on kerjäämisen ammattilainen ja tekee sen hyvin hienotunteisesti mutta sinnikkäästi varmistaen täydellisen lopputuloksen. Istuu namikaapin edessä vaikka kolme tuntia ihan hiljaa inisten ja huokaillen. Ja jos ei saa namia, aukaisee kaapin ja tuijottaa vuorotellen nameja (kuitenkaan niitä ottamatta) ja minua erittäin syyllistävällä taas-mut-tapetaan-nälkään-syökää-läskit-vaan-itse-herkkujanne- katseella. Ja aina toimii!! Ja kerjää ainoastaan minulta, ei koskaan keneltäkään muulta. Miksiköhän? Pitäisikö kutsua Cesar paikalle selventämään minulle asiaa?
 
Tuto osaa myös rentoutua. Tässä on menossa chakrameditaatio.

Iltapissat tehdään nopeasti omaan pihaan. Sisälle mennään vauhdilla, sillä Neito tietää tasan tarkkaan, että enää ei riekuta. Illalla Tuto väsähtää ensimmäisenä. Ennen yhdeksää menee usein portaiden eteen, heiluttaa häntäänsä ja kysyy mentäisiinkö jo nukkumaan. Kun sanotaan mene vaan edellä, niin menee portaat puoleen väliin, heiluttaa häntäänsä muutaman minuutin ja miettii. Sitten rohkeana käyttölinjaisena saksanpaimenkoirana menee ihan yksin meidän makuuhuoneeseen omalle petille nukkumaan. Tuto kuorsaa todella kovaa ja se on tosi ihme juttu, ettei Tuton kuorsaus häiritse ollenkaan, mutta auta armias jos mies kuorsaa. Välillä tosin olen tökkinyt Karia ja pyytänyt kääntymään kyljelle kunnes ollaan huomattu, että kuorsaus jatkuu vaikka Kari on hereillä. Toki ei Kari niin kovaa edes pystyisi kuorsaamaan kuin Tuto. Siihen päälle vielä huokaukset ja maiskutukset, jotka eivät ole närästystä.
 
Päivän aikana Tuto elää lauman arjessa joka minuutti ja osallistuu joka asiaan mitä laumassa tapahtuu. Pitää järjestystä jos Allu ja hänen tyttöystävänsä Moona riehaantuvat. Näin käy yllättävän usein. Antaa palautetta nuorimmalla pojallemme Nopalle aina kun hän tulee kotiin eli haukkuu ja murjottaa niin kauan kunnes Noppa rapsuttaa=lepyttää Neitoa sohvalla eli palkitsee pomottamisesta. Odottaa iskää Helsingistä oven edessä. Kerjää niitä nameja. Vahtii, ettei tontin laidalla kyttäävä sarjamurhaaja hyökkää lauman kimppuun. Tarkistaa ruokakassit. Tarkistaa vieraiden laukut huumeiden ja käsiaseiden varalta. Livahtaa suihkuun saalistamaan vesipisaroita mikäli kylpyhuoneen ovi jää auki. Osaa myös avata itse oven, joten ei jää tältäkään osin toimintakyvyttömäksi. Huolehtii siitä, että Allun huone on pesäpallovapaata vyöhykettä, piilotetut ja kadonneet pesäpallot löytyvät terassilta (haistaa myös vaatekaapin ylähyllyllä treenikassissa olevat pallot). Huudattaa Noppaa tunkeutumalla ja tutkimalla hänen huonettaan ja varastaa sieltä aina yhden sukan tai lippiksen ja vie sen omalle petilleen. Pitää huolen siitä, että Noppa ja hänen kaverinsa ovat arvojärjestyksessä Neidon alapuolella, että on edes joku, jota voi pomottaa. Mielistelee Allua ja liehittelee Allun miespuolisia kavereita, koska he ovat jo aikuisia ja yleensä komeita ja isokokoisia urheilijoita. Menee yleensä poikien keskelle ja heittää selälleen koska on niin pieni ja hentonen saksanpaimennin, jota ei kukaan koskaan huomaa eikä rapsuta. Vahtii etteivät lauman jäsenet huku ottaessaan jalkakylpyjä. Pitää linnut pois terassilta. Ei ärhentele enää naapurin koirille koska on jo niin fiksu tyttö ja järkeä on tullut päähän roppa kaupalla. Tuntemattomille räksyttäjille yrittää vielä sillon tällöin kertoa kuka on pomo ja kenelle ei tarvitse alkaa aukoa päätä. Tähän natsimamma kyllä puuttuu tiukasti kuvitellen olevansa suurenkin auktoriteetin omaava laumanjohtaja. Olen edelleen sitä mieltä, että Adolf ja natsisaksa menetti Tutossa tosi paljon...
 
 
Treenikaudella treenit korvaavat useana päivänä viikossa tuon toisen lenkin ja treenien jälkeenkin lenkkeillään. Mutta ne on toisia tarinoita ne, eikä nyt puhuta niistä. Loppuun haluan todeta, että saksanpaimenkoira tekee ihmisestä paremman ihmisen. Saksanpaimenkoira osoittaa ehdotonta rakkauttaan ja tekee huonosta päivästä siedettävän. Elämä ilman saksanpaimenninta olisi pelottavan tyhjää.
 
Huom! Osa kuvista on epätarkkoja puhelinkuvia. Pahoittelen sitä tietenkin syvästi.
 
Lisää koirajuttuja voit lukea täältä:

2 kommenttia: