sunnuntai 4. syyskuuta 2016

JK3 myrskytuulessa


Koetta edeltävänä iltana oli fiilikset hukassa: säätiedotus varoitteli myrskystä, joka tulisi olemaan kovin 20 vuoteen. Mietin vakavasti onko mitään järkeä lähteä voittajaluokan kokeeseen, jos päällä on myrskyvaroitus! Onko koiralla mitään mahdollisuuksia selvitä myrskytuulella voittajaluokan jäljestä ja ruudusta? Ystäväni Hämäläisen Asko taas soitti illalla tapansa mukaan koetta edeltävän päivän rauhoittelusoiton ja kielsi minua ajattelemasta mitään myrskyjä tai muutakaan mitä mahdollisesti voi tapahtua. Joo myönnettäköön että tippaleipäaivoni käyvät välillä aika kuumana kun koe lähestyy. Pitäisi varmaan alkaa lukea omaa blogia ja tehdä vielä enemmän mielenhallintaharjoituksia:) Tuto on kuulemma niin hyvä jälkikoira, että selvittää jäljen kelissä kuin kelissä. Asko sai minut jälleen kerran rauhoittumaan, mutta silti harmitti ja jännitti normaalia enemmän. Ja tieto siitä, että myrskytuulella jälki saattaa joissakin paikoissa alkaa leviämään laajallekin alueelle ei rauhoittanut oloa.
 
Koeaamuna todellakin tuuli puuskaisesti. Koe aloitettiin jäljellä ja janalla koira otti takajäljen. Vauhtiin päästyämme todella huomasin, että keli on hankala. Heti ensimmäisen suoran päässä tuli hukka, jonka koira selvitti itsenäisesti. Olo oli kuitenkin epävarma, koska jäljen vieressä meni muutama muukin jälki ja ei auttanut toivoa kuin että koira ajaisi sitä oikeaa jälkeä. Onneksi pian ensimmäisen hukan jälkeen löytyi ensimmäinen keppi. Neljännen kepin jälkeen koira jäljesti alas jyrkkää rinnettä ja otti kulman vasemmalle. Ja sitten alkoi pyöriminen joka päättyi siihen, että Tuto meni mäen takaisin ylös (eri kohdasta tosin), nosti jäljen uudelleen pienen pyörimisen jälkeen ja ajoi takaisin mäen rinnettä alas. Taas otti kulman vasemmalle, pysähtyi ja päättikin jatkaa oikealle. Nenä oli niin maassa kun olla voi ja hitaasti koira alkoi jäljestää eteenpäin. Edettiin ihan etana vauhtia ja tämä oli minulle ohjaajana ihan uusi kokemus. Mitenhän tästä nyt selvitään? Onko koira väsynyt vai eikö meinaa saada hajua? Varmaan molempia, mutta hetken kuluttua alkoi vauhti normalisoitua ja loppu jälki menikin mallikkaasti. Selvästi koira joutui jäljestämään supertarkasti, kun tuuli pyöritti jälkeä. Helpotuksen huokaus oli syvä, kun saavuimme kutos kepille kaikki kepit taskussa. Olin todella ylpeä koirasta.
 
Esineruutu mietitytti myös, koska tuuli yltyi entisestään. Tuto löysi kuitenkin kaikki esineet todella nopeasti ja teki elämänsä parhaan ruudun. Missä oli se väsymys? Ensiksi koira nosti esineen takaa keskeltä, sitten vasemmasta etuosasta ja lopuksi oikealta sivulta. Tuuli tuiversi takaa. Luovutus oli korrekti eli istui eteeni ja luovutti esineen. Tuto ei tuo esinettä käteeni vaan koira tiputtaa esineen käteeni. Joskus on käynyt niin, että esine putoaa maahan, mutta tänään ei käynyt niin. Maastosta saatiin pisteitä yhteensä 187/200. Tuomari kehui Tutoa kovasti ja sanoi, että koira on hienosti rakennettu! Se tietty lämmitti mieltä.
 
Sitten se tottis. Se jännitti ihan oikeasti sillä kaksi viikkoa aiemmin kolmosen kokeessa suorituksemme hylättiin kun koira reagoi ampumiseen pysähtymällä ja haukkumalla. Maastosta oli kasassa 180/200 pistettä ja koira oli löytänyt jäljeltä taas kaikki kepit. Minä itse säikähdin ampumista ihan hirveästi (ampui tosi läheltä) ja säpsähdin, johon Tuto tietty super terävänä koirana reagoi. Heti kokeen jälkeen ampuminen uusittiin tuomarin katsoessa eikä koira reagoinut siihen mitenkään. Tuomari ja ampuja sanoivat, että olin itse ihan erilainen kokeen jälkeisessä tilanteessa. No niinpä niin, ei ole yllätys.  Että semmoinen koe ja kokemus.
 
Päästiin aloittamaan tottiksella ja ampumisen jälkeen Tuto haukkui muutaman kerran, mutta pysyi sivulla koko ajan ja lopetti ennen täyskäännöstä. Eli selvä muistijälki edellisestä kokeesta, koska treeneissä emme saaneet koiraa haukkumaan mitenkään vastaavassa tilanteessa. Kyse on siis paukkuärtyisyydestä, ei arkuudesta. Ja siitä, että itse reagoin ja säikähdän. Liikkeestä istuminen meni seisomiseksi, eteenmenossa koira eteni alkuun hyvin, mutta sitten pysähtyi katsoi minua ja jatkoi etenemistä hitaasti ja meni maahan ensimmäisellä käskyllä. Paikkamakuuseen jättämisen jälkeen lähti perääni, mutta pysyi hyvin sen jälkeen kuin sai uuden maahan käskyn.  Noudot sujuivat mallikkaasti, maahan meno saisi olla nopeampi. Liikkeestä seisomista en muista oliko siinä jotakin sanomista, mutta ainakin molemmat luoksetulot olivat nopeita ja näyttäviä.Tottiksesta saatiin yhteensä 81 pistettä. Liikkestä istumisessa ja paikkamakuun aloituksessa meni yhteensä 10 pistettä. Olin antanut runsaasti kuulemma vartaloapuja koiralle, mikä johtuu varmaan edellisen kokeen epäonnistumisen tuomasta epävarmuudesta ja tietty jännityksestä.
 
Tuuli tuiversi entistä kovempaa tottiksen aikana ja haittasi omaa ohjaamistani. Oli vaikea keskittyä kun tuntui, että tukka lähtee päästä. Tottiksen liikevirheitä osittain selittää se, että takana oli kuitenkin kaikkien aikojen rankin jälki ja se varmaan vaikutti asiaan (seli seli). Ja itse olin tottiksen suhteen epävarma ja jännitin kovasti. Omiin vartaloapuihin on nyt kiinnitettävä huomiota erityisesti ja se onkin nyt työn alla.
 
Miljoonat kiitokset treeniryhmälle avusta ja erityisesti Asko Hämäläiselle, joka on polkenut meille jälkiä kesän aikana useita ja vaimonsa Raunin kanssa antaneet meidän treenata heidän kotikentällään tottista viikoittain! Kiitos myös Vännin Petelle ja Katjalle hyvistä vinkeistä tottiksessa ja treeneistä! Kiitos Rikkosen Jesselle ampumisesta ja Rikkosen Hannalle ja Tarulle ja monelle muulle tsempeistä ja kaikesta muustakin.  Kiitos Pieviläisen Niinalle hieronnasta. Kiitos SPL Keski-Suomelle jälleen kerran hyvin järjestetystä kokeesta.
 
Kokonaispisteet kokeesta olivat siis 268/300 ja koulari JK3 sekä luokkavoitto (1/2). Viime syksynä pisteet olivat 264/300.
 



Pieviläisen Niina hieroo Tutoa
 
Muutama päivä kokeen jälkeen Pieviläisen Niina kävi hieromassa Tutoa. Ainoastaan säären etuosan kiinnityskohdat oli jumissa ja ihan vähäisen myös oikea lavan seutu, joka kyllä pehmeni hyvin hieronnalle. Tuton terveystilanne on tällä hetkellä muutoinkin loistava- kuten yleensäkin aina kisakaudella! Vatsa on hyvässä kunnossa ja kestää jo rasvaisempaa ruokaa. Neito onkin lihonut usean kilon eikä ole enää laiheliini! Itse asiassa koira on lihonut kahdessa kuukaudessa 3,8 kiloa ja painaa tällä hetkellä 32,4 kg. Jokakesäinen ihottuma toki on vaivannut, mutta ihana Rikkosen Hanna vieraili meillä trimmerinsä kanssa ja trimmasi Neidolle kesätukan heinäkuussa. Sen jälkeen ihon hoito on ollut huomattavasti helpompaa. Tällä hetkellä Tutolla ei ole akuuttia ihottumaa, sen sijaan iho on tosi kuiva ja hilseilevä selästä ja lonkkien kohdalta ja sitä hoidetaan säännöllisillä pesuilla.
 
Koepäivän jälkeiset tunnelmat. Kyllä se myrkytuuli näköjään otti koville!
 Yllä olevasta kuvasta näkyy hyvin koepäivän jälkeiset tunnelmat. Molemmat olimme tosi väsyneitä, mutta ihan katsojien mielenterveyttä ajatellen julkaisen ainoastaan väsyneestä koirasta kuvan:) Pari päivää levättiin ja sen jälkeen alkoi tehostetut tottistreenit. Maastoa ei juurikaan treenata enää tänä syksynä. Tottiksen osalta meillä on todella paljon kehitettävää minun ohjaamisen suhteen: koira on äärimmäisen terävä ja myös kova, joten yksikin väärä ilme minun suunnasta tai epäjohdonmukaisuus näkyy kyllä räikeästi koiran käytöksessä.
 
 
Yllä on viime keskiviikkona napattu puhelinkuva, joka on otettu treenien jälkeen ihanassa auringonpaisteessa. Kuten näette, tukkakin on kasvanut kivasti takaisin:) Tulevan syksyn koesuunnitelmista en kerro yhtään mitään: tulevat päivät näyttävät tullaanko meitä enää kokeessa tänä syksynä näkemään. Tutolla alkaa juoksut lokakuun alussa, joten jos meinataan kokeeseen vielä tänä syksynä osallistua, se on tehtävä syyskuun aikana.

2 kommenttia:

  1. Hei, meillä oli samannäköinen koira, uros mutta jouduimme luopumaan hänestä koska oli tokaisija, vieläkin itku tulee vaikka siitä on jo kohta kolme vuotta kun luovuimme hänestä, hän oli tyttären koira joka jäi meille kun tytär muutti miehelään jolla oli saman ikäinen uroskoira ja he eivät tulleet toimeen keskenään. Nyt kun olemme koirattomia niin voin sanoa, että elämä on nyt helppoa mutta ei yhtään niin rikasta ja paljon antavaa kun se oli koiran kanssa. Silti vaikka koiramme tokaisi niin pidimme häntä ja meidän aikuisten kanssa hän olisi voinut olla mutta tytär sai sitten lapsen ja emme uskaltaneet ottaa riskiä, sillä jos lapsi olisi vetänyt karvoista niin olisi kyllä tokaissut suurella suullaan. Ikinä emme unohda meidän ukkokoiraa.

    VastaaPoista