perjantai 11. joulukuuta 2015

Kooste treenikaudesta

Alkukausi meni sairastellessa

Alkuvuodesta oltiin treenitauolla. Edellinen vuosi 2014 oli treenien suhteen intensiivinen ja syksyllä saavutettiin metsäjäljellä koulutustunnukset  JK1 ja JK2 ja vieläpä ykköstuloksin.
Ihan pientä dramatiikkaa ilmassa...
Juuri kuin olimme aloittelemassa huhtikuussa treenikautta, Tuto sairastui suolistotulehdukseens ja siitä seurasi anaalirauhasten tulehdus. Kynnetkin lohkeilivat. Sain hoidettua koiran kuitenkin kuntoon. Ensimmäiset jäljet ajettiin huhtikuussa ja toukokuussakin käytiin jäljellä säännöllisesti suolistotulehdusta huolimatta. Koira jäljesti hyvin ja nautti siitä kun sai tehdä hommia. Toukokuussa Rokkamäen Maarit teki jälkikurssilla Tutolle 1,5 kilometrin voittajajäljen, josta koira suoriutui vaivattomasti. Saatiin Maaritilta hyviä ohjeita jatkoa ajatellen.

Kesäkuussa päästiin vihdoin kunnolla treenaamaan, tavoitteena syksyllä tulos voittajaluokasta

Vuoden 2015 tavoite oli tulos voittajaluokasta. Olin jo etukäteen päättänyt, että mikäli tulos tulee, niin sitten jäädään tauolle eli tavoitteena oli panostaa siihen, että koira olisi oikeasti valmis kokeeseen eikä tarvitsisi yrittää tulosta moneen kertaan. Koe olisi elokuun lopulla.

Kesäkuussa terveysongelmat alkoivat olla taakse jäänyttä elämään. Ainakin Tuton osalta. Minulla jäi tietynlainen terveysstressi päälle, joka ilmeni koiran ylimääräisenä vahtimisena ettei nyt vaan mitään pääse sattumaan- tyyliin. Sitä kesti koko kesä aina kokeeseen asti, mutta nyt on jo helpottanut:)

Kesä-heinäkuussa treenattiin ahkerasti tottista ja maastoa. Jäljellä kasvatettiin keppien väliä siten, että välit olivat minimissään 200 m toisistaan. Koiran pitäisi tottua siihen, että välillä joutuu jäljestään pitkänkin matkan ilman, että keppejä löytyy. Tutolle se ei tuottanut ongelmia ja piikeistäkin se suoriutui vaivattomasti, mutta hukkiakin tuli. Aikaisemmin olin aina vähän hätääntynyt kuin koira hukkasi jäljen, mutta kesän aikana opin suhtautumaan asiaan rennosti. Kun hukka tuli, pysyin itse paikoillani, päästin liinasta irti ja annoin koiran ihan itse ratkaista asian. Ja hyvin Tuto ne ratkaisi., ainoastaan kerran myrskytuulella hukkasi jäljen niin, ettei olisi sitä enää itse löytänyt. Sen verran se otti neidin luonteelle, että seuraavan jäljen ajoi tosi tarkasti. Harjoiteltiin paljon erilaisia alustoja aina hiekkapohjasta hakkuuaukeaan. Keppejä ei enää hajustettu ja ne olivat mahdollisimman pieniä.

Alkukeväästä Tuto ajoi kovalla tuulella jäljen sivusta ja myrskytuulella oltiin vaikeuksissa. Kovalla tuulella aloin merkkaamaan jälkeä paremmin, jolloin pystyin puuttumaan siihen jos ei ajanut jäljen päällä ja se tuotti tulosta. Joskaan sitä ei todellakaan aina pysty tietämään ajaako koira nyt ihan jäljen päällä vai vähän sivussa, koska kepit löytyivät. Jälkiä pidennettiin ja lähes jokainen jälki oli yli kilometrin pitkä. Ennen koetta ajettiin muutama 1500 m jälki ja mitä pidempi jälki, sen paremmin koira ajoi jäljen loppua kohden. Tuto palkkaantuu itse jäljestämisestä ja liian usein kepin löydettyään koira oli jatkamassa jäljestämistä ennen kuin oli saanut aloituskäskyn. Kepin löydettyään Tuto ottaa sen suuhunsa ja tekee nopeaksi koiraksi hämmentävän hitaan maahanmenon. Sen jälkeen palkkaan ensin pallolta, hetki taistellaan ja sen jälkeen rauhoitus ja makkaraa. Ottaa makkaran mielellään, mutta kiire olisi jatkaa jäljen ajamista. Kesän aikana harjoiteltiin erityisesti jäljellä rauhoittumista ja elokuussa helteiden aikaan sain jopa koiran juomaan aina kepin löydyttyä. Se oli työvoitto ja toi tarkkuutta lisää. Olin yrittänyt juottamista useasti aikaisemmin, mutta ei meinannutkaan juoda kunnes keksin, että jätän rasian pohjalle makkaran paloja ja laitan vähän vettä sekaan. Toimi:)!

Oli ihanaa huomata, että kun jäljet pitenivät kilometristä, koira oli terveen väsynyt kun tultiin kotiin. Alle kilometrien pituiset jäljet eivät olleet koskaan tuntuneet missään vaikka oltiin harjoiteltu ruutua ja tottistakin samana päivänä. Naurahdinkin aina sanonnalle, nenätyö väsyttää. Näköjään väsyttää, mutta Tuton kohdalla jäljet pitää olla pitkiä ja vaikeita.

Ajettiin keskimäärin yksi jälki viikossa ja keskittyminen parani syksyä kohden, samoin kulma- ja piikkityöskentely. Alkukaudelle tyypilliset tarkistusympyrät vähenivät syksyä kohden. Noin joka toisella jäljellä yksi keppi jäi metsään. Yleensä silloin syynä oli hukka. Ja hukan syynä se, että olin päästänyt koiran jäljestämään liian kovalla vauhdilla. En voisi kuvitellakaan, että pitäisin liinaa tosi pitkällä vaan pidän tiukan liinatuntuman varsinkin silloin jos tiedän, että alusta on koiralle vaikea. Se helpottaa koiran keskittymistä. Mikäli Tuto meni kepin yli niin että minä näin kepin, pyysin joka kerta koiran rauhallisesti takaisin ja sanoin tarkasti, jolloin koira löysi itse kepin. Sen jälkeen ei varmastikaan yhtään keppiä metsään jäänyt!

Janatyöskentely oli innokasta ja välillä hieman liian lennokasta. Välillä koira otti ohjausta vastaan, välillä teki juuri niin kuin halusi vauhdilla mutkitellen. Välillä lähti myös takajäljelle. Varsinaisia pelkkiä janaharjoituksia ei tehty ollenkaan, mutta jokaisen jäljen yhteydessä tehtiin pitkä jana.

Esineruutua harjoiteltiin joka jäljen yhteydessä ja elokuussa muutettiin treeniä siten, että ruutu oli aina jäljen jälkeen. Aina ennen oltiin tehty ruutu sinä aikana kun jälki vanheni, mutta kokeessa se on yleensä toistepäin. Tuto on aina irronnut helposti taakse ja tarkistanut hyvin takakulmat, sen sijaan edestä ei osannut esineitä edes etsiä. Opetin tarkista edestä- käskyn ja sen jälkeen myös etuesineet alkoivat nousta. Myöskään korkeiden kivien päältä koira ei saanut hajua esineistä, niitäkin harjoiteltiin paljon. Esineitä pienennettiin ja niitä myös piilotettiin välillä. Tuto on yleensä hyvin korkeassa vietissä kun mennään ruutuun ja jouduin käyttämään jännitettä ohjaamisessa, että koira pysyy sivulla ennen kuin saa etsi käskyn. Seuraaminen oli kyllä välillä sellaista pomppimista ettei mitään rajaa, mutta kyllä se sivulla pysyi eikä ole koskaan ruutuun karannut:) Mutta meno voisi olla kyllä rauhallisempaa. Loppukaudesta olen treenannut ruutua vähintään viidellä esineellä, joskus kuudella. Pitäisi jatkossa kolmen esineen haku olla ihan peace of cake:)


esineruutu, palveluskoirat, saksanpaimenkoira, JK1, JK2, JK3
Esineruudusta tulossa
Tottista treenattiin koko kesä ja pari viikkoa aikaisemmin paikkamakuu hajosi. Meillä on ollut paikkamakuuongelmaa aikaisemminkin eli kyse ei ollut mistään uudesta asiasta. Tutolle on hyvin tyypillistä, että on paikkamakuussa joko todella rauhallinen ja keskittynyt tai sitten levoton. Ihan joko tai eikä mitään noiden välistä. Koira ei ole koskaan lähtenyt kokeessa (pk tai toko) paikkiksesta, mutta jos on treeneissä häröillyt niin se on ollut istumaan nousua, muutaman askeleen ottamista tai ryömimistä pääasiassa. Tuto sekoittaa ampumisen äänen piiskan iskun ääneen ja sehän on parasta ja kiihdyttävintä mitä tämä tytsy tietää. Olen tullut siihen tulokseen, että Tuto on yksinkertaisesti niin toiminnan tyttö, että liike jossa ei tapahdu mitään, mutta sen sijaan ympärillä tapahtuu sitäkin enemmän, on vaan niin syvältä. Ja tietty se ohjaajan epävarmuus kyseisen liikkeen kohdalla heijastuu koiraan. En ole koskaan pitänyt paikkiksesta liikkeenä, se vaan on niin tylsä! Joku on joskus sanonut, että paikkamakuu on tottiksen helpoin liike, kun koiran ei tarvitse tehdä siinä mitään. Olen todellakin eri mieltä ja asia on mielestäni päinvastoin.

Mietin vakavasti 1,5 viikkoa ennen koetta menenkö kokeeseen ollenkaan. Toki tiesin, että jos onnistun saamaan koiran oikeaan mielentilaan liikkeessä, niin ongelmia ei tule. Riitta Vainiontaus, joka on tuonut koiran Saksasta Suomeen, sanoi minulle viikkoa ennen koetta kun tuskailin paikkamakuuta  hyvin rauhallisella ja varmalla äänellä että "kyllä Tuto paikkamakuussa pysyy". Olin kyllä päättänytkin, että jos kokeeseen mennään niin todellakin pysyy, mutta silti ihmettelin sitä varmuutta, millä Riitta sen sanoi (vieläkin muistan sen kuin eilisen päivän). Aloitettiin liikkeen treenaaminen ihan alusta ja tehtiin tunnetilaa ja häiriötä, mutta ennen kaikkea paaaaaaaaljon tunnetilaa. Se tuotti- ihan muutamassa päivässä!

Toinen ongelma tottiksen osalta oli poikittaminen seuraamisessa, jota on esiintynyt oikeastaan enemmän tai vähemmän aina. Olen omalla palkkauksellani ja sähläämiselläni vahvistanut poikittamista erinomaisesti ja kun Tuto on kovassa vietissä (ampuminen lisää entisestään),  niin poikittaa voimakkaasti. Treeneissä kiinnitettiin erityistä huomiota tähän ongelmaan, jonka suhteen olin jo oikeastaan luovuttanut. Kokeeseen mennessä päästiin jo siihen pisteeseen, että koira oli suhteellisen suora ilman ampumista, mutta kun ampuminen kuului, aukesi välittömästi. Korjaa kyllä paluusuoran aikana viimeistään siinä vaiheessa, kun kävelyrytmi muuttuu hitaaksi.

Voittajaluokka kammotti ja jännitti!

Lukemattomia kertoja olen kuullut lauseen, että kyllä se alokas- ja avoin luokka vielä menee, mutta sitten voittajaluokassa vasta nähdään onko koirasta mihinkään. Tai ohjaajasta. Sen tiesin, että koirasta on kyllä vaikka miten hyviin tuloksiin, mutta onko minusta? Tuto on ensimmäinen harrastuskoirani ja ensimmäinen koirani, jonka kanssa kilpailen. Ja Tuto on myös vauhtimimmi, jolla on saalisviettiä muutaman normi sakemannin edestä eli neiti ole ollut aina se helpoin. Jos vien sen väärässä tunnetilassa tottikseen, niin yleisö saa koko rahan edestä viihdykettä, mutta minulla ei ole hauskaa vaan tekisi mieli viedä koira autoon ja karata kisapaikalta. Mitä kamalaa sitten tapahtuu väärässä tunnetilassa? No, ei mitään pientä sikailua pahempaa kuitenkaan. Koira saattaa pomppia siirtymissä, poikittaa vielä enemmän ja pökätä kuonollaan noutokapulaa  näyttäen että muista nyt heittää tää kapula sitten.


A-este, saksanpaimenkoira, palveluskoira, tottis, tottelevaisuus
A-este on Tuton ehdoton lemppari












On jännä, miksi aina pitää kiinnittää huomiota ongelmiin? Miksi en kirjoita onnistumisista, hienoista eteenmenoista, jotka kehittyivät huimasti kesän aikana tai voimakkaista hypyistä ja näyttävistä a-esteen ylityksestä? Vahvuuksia pitää itsestäänselvyyksinä, sen sijaan ongelmat saavat usein liian ison roolin meikeläisen pääkopassa. Niihin voisi suhtautua hieman rennommin, varsinkin kun tietää, että ongelmien määrä on aina vakio! Kun yhdestä selvitään, toinen tulee tilalle. Sitä on koiraurheilu ja se on yksi syy, miksi se on niin kiehtovaa. Sitä ei koskaan opi, koska eläintä et voi koskaan hallita totaalisesti.

Miten se koe sitten meni?

Koe oli sunnuntaina elokuun lopussa helteisenä ja lämpöisenä päivänä. Olisin toivonut viileämpää säätä, koska Tuto on aika lämpöherkkä. Onneksi olin saanut koiran juomaan jäljellä, muutoin olisi harmittanut enemmän. Olin ollut edellisen viikon työreissulla Kööpenhaminassa, joten koira säästyi viime hetken prässäykseltä. Koe alkoi metsäjälkiosuudella. Tuto teki täydellisen janan: ampaisi janalle kuin tykin suusta ja otti heti oikean suunnan! Tiesin heti, että nyt napsahti täydet pisteet. Maasto oli kangasmaastoa ja takana oli koko elokuun kestäneet helteet eli aamukasteesta huolimatta alusta oli kuivaa. Tuuliolosuhteet olivat ihanteelliset. Hyvän alun jälkeen alkoivat vaikeudet: heti jäljen alussa piikki ja sitten tuli hukka. Koira pyöri ja pyöri eikä saanut hajua. Olin ihan ihmeissäni, olinko päästänyt Tuton jäljestämään liian vauhdilla? Viime aikoina koira oli suoriutunut piikeistä tosi helposti, joten miksi hukkasi nyt heti jäljen? Kun vihdoin löysi jäljen, tuntui että aikaa oli mennyt tuhottomasti. Koira jäljesti ja jäljesti, aurinko paahtoi, mutta keppejä ei löytynyt! Olin ihan varma, että koira jäljestää väärää jälkeä. Jäljesti korkealla nenällä ja aloin jo olemaan epätoivoinen. Tämä kisa oli sitten tässä näköjään. Mietin jo keskeyttämistä. Sitten muistin mitä Hämäläisen Asko edellisenä iltana sanoi minulle puhelimessa (Askolla on tapana soittaa aina koetta edeltävänä iltana ja rauhoitella mua): "Muista Satu, että annat koiran jäljestää!"

Päätin jatkaa ja eihän siinä ollut paljon vaihtoehtoja sillä enhän olisi osannut pois metsästä. Rukoilin. Kun ensimmäinen keppi löytyi, meinasin kiljahtaa onnesta. Luojan kiitos koira oli sittenkin jäljestänyt oikeaa jälkeä! Sitten alkoi keppejä löytymään ja loppujen lopuksi ainoastaan yksi keppi oli jäänyt metsään eli 5 keppiä löytyi ja aikaakin jäi vielä 10 minuuttia! Tuto teki jälleen hienoa työtä vaikka ei lämpöisessä kelissä ollutkaan lähellekään parhaimmillaan. Jälkeenpäin sain tietää, että ensimmäinen keppi oli jäänyt metsään (se hukka) ja jälki oli tehty siten, että alkuun oli keppejä harvemmassa ja lopussa kolme viimeistä keppiä oli todella tiheässä. Se oli ohjaajalle todella hermoja raastavaa, kun aikaa kului eikä keppejä löytynyt!

Ennen esineruutua kastelin koiran järvessä ja juuri kun olin sen tehnyt sain kuulla, ettei olisi kannattanut. Märän turkin haju saattaa sotkea hajuaistia. Hienoa! Koira suoriutui esineruudusta kuitenkin vaivattomasti ja täydet pisteet! Takaesineet nousi ensin ja arvasin, että yksi esine on edessä. Sain ohjattua koiran tarkistamaan etuosan ja sieltä nousi se kolmas esine. Jee!

Viimeisenä tottis. Pisteitä oli nyt kasassa 180/200 ja tottiksesta pitäisi saada vähintään se 70 pistettä, että saataisiin tulos ja koulutustunnus. Rauhoitin koiran ennen kentälle menoa ruualla. Eli syötin viimeiset kalkkunan palaset kun tuomari jo pyysi kentälle. Koira oli loistavassa mielentilassa, ei kiihtynyt ampumisesta ja oli erittäin keskittyneen ja korrektin oloinen. Ei poikittanut pahasti seuraamisessa, loppua kohti oli suora. Jäävät meni hyvin, ainut vaan, että olin juossut liian varovasti ja se oli ollut tyhmän näköistä ja sekoittanut koiran rytmiä! Hyppynoudossa mokasin kunnolla ja heitin esteen viereen (en uskaltanut uusia, koska pelkäsin, että koira lähtee perääni hakemaan kapulaa). Koira hyppäsi mennen tullen, mutta paluuhypyllä joutui ponnistamaan poikittain paikaltaan. Tästä hämmentyneenä Tuto tuli kapula suussa seisoen eteeni ja kysyi katsellaan "mitä hittoa sä meinaat"?! Pisteitä lähti kun ei istunut, mutta kehuin koiraa. Se teki parhaansa paikatakseen minun virhettäni. A-esteestä taidettiin saada täydet pisteet, koira teki sen voimalla ja nopeasti (oli varmaan helpottunut kun sai noutaa suorasta heitosta), samoin eteen menon. Kun paikkamakuu lähestyi, olin jo niin huojentunut, etten edes jännittänyt. Tuto oli ollut todella rauhallinen koko liikkeen ajan, niin kuin ennenkin koetilanteessa:)

Pisteet tottiksesta 84 eli yhteispisteet 264 ja koulutustunnus JK3 sekä luokkavoitto! Tuto jaksoi keskittyneesti kuunnella vielä tuomarin arvostelut eikä neidillä ollut mitään kiirettä autolle leikkimään. Nautti selvästi kun sai olla huomion keskipisteenä. Kun kokeen jälkeen sai kävellä patukka suussa ihmisten keskellä ja sai osakseen kehuja, oli koira ihan liikuttavan helpottuneen ja rentoutuneen oloinen. Häntäkin oli niin tötteröllä, että pelkäsin sen katkeavan. Varmaan olisi puudelikin saanut tulla ärsyttämään nenän eteen ja neito olisi vaan hyräillyt:)

Illalla uni maistui terassin sohvalla. Kuono oli pusuista märkä ja massu herkkuja pullollaan<3












Kokeen jälkeen jäätiin treenitauolla ja nautiskeltiin pitkistä lenkeistä. Syksyn aikana muutamia ruutuharjoituksia, syyskuussa pari jälkeä ja nyt joulukuussa parin kuukauden tauon jälkeen ollaan ajettu muutama jälki.

Ensi kauden tärkein asia mitä minun pitää oppia on se, että vaadin koiralta myös treeneissä yhtä paljon kuin kokeessa. Ilmeisesti pitää vähentää treenien määrää niin paljon, että jaksaa itse keskittyä paremmin ja tehdä niin lyhyitä treeniä, että pysyy ohjaajalla kynät penaalissa. Tuton tyyppisen koiran kanssa ei ohjaajan pitäisi löysäillä missään vaiheessa. Sain myös hyvän ohjeen Tuton saksalaiselta kasvattajalta Dieter Wackerilta (vaikka pidänkin Riittaa enemmän kasvattajana) viime syksyllä kun tapasimme. Hän katsoi kahtena päivänä meidän tottista ja totesi, että minun täytyy selvemmin kertoa koiralle mitä haluan. Jos nämä kaksi edellä mainittua asiaa omaksuisin, niin olisin tosi tyytyväinen.

Tottiksen hallitreenit alkoivat joulukuun alussa ja pitkän tauon jälkeen menivät tyypilliseen tapaan: Tuto oli hieman liian kovassa vietissä (siis minun osaamistasooni nähden), minä olin edelleen liian hidas enkä vaatinut koiralta tarpeeksi, koira pääsi varastamaan multa palkan muutaman kerran. Neiti Näpsäkkä on vauhtimimmi!







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti